Mikään ei ole muuttanut minua ja mullistanut elämääni niin paljon kuin lasten syntymät. Siitä voisi kirjoittaa romaanin kuinka huono äiti olen ollut, kuinka en jaksanutkaan tehdä asioita joita olin etukäteen kuvitellut tekeväni lasten kanssa. Minusta tuli huumorintajutonkin kaiken lisäksi, vaativa tyhmissä asioissa, salliva onneksi toisissa asioissa (joissa muut vanhemmat ovat tiukkoja). En ole osannut tai jaksanut olla muuta, harmi, tähän on ollut lapsilla tyytyminen.
Ja monesti olen kokenut huonoa omaatuntoa näistä syistä ja varsinkin silloin kun asiat eivät ole menneet putkeen, niin keheenkäs sitä sitten katseensa luo tai syyttävä sormi osoittaa kuin itseensä eli mitä minä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä? Ihan kuin se oikeesti menis niin.
Edesmennyt ystäväni sanoi aikanaan, että lapsen kasvaessa 16-17-vuotiaaksi, hän on saanut meiltä kaiken sen millä sitten lähtee kokeilemaan omia siipiään ja me vanhemmat vain seurataan minne siivet kantaa. Ehkä se on tosiaan noin, ei pitäis olla niin ankara itselleen.
Kun muistelen omaa nuoruuttani, muistan tarkkaan minkälainen olin 16 -vuotiaana, olin hyvin tietoinen mitä haluan, olin rohkea, opin nopeasti, otin asioista selvää, olin itsenäinen. Ja positiivinen! En tarkoita tällä nyt ammattisuunnitelmia vaan elämää yleensä.
Kaikesta huolimatta tyttäristä on tullut "kunnon ihmisiä" niin kuin vanhakansa sanoo, ajattelevia naisia. Nyt sitten odotan että heistä tulee äitejä ja minusta isoäiti, jaa-a minkähänlainen? Toivottavasti pysyn terveenä, että saan olla heidän arjessaan tarvittaessa auttamassa ja vain olemassa.
Kiitos tytöt!
Päivääni sulostutti myös veljeni tyttärenpoika, 8kk
joka tässä seurustelee isoisoisänsä kanssa.
Harvapa meistä on jaksanut varmaan olla aina sellainen äiti kuin olisi halunnut. En minä ainakaan, mutta toivottavasti olen sentään ollut riittävän hyvä.
VastaaPoistaNäinpä, kait sitä on sisäänsä luonut ihannekuvan äitiydestä ja kun se ei toteudu, tulee huonommuus, josta pitäisi päästä eroon. Riittävän hyvä, on tarpeeksi.
VastaaPoista